Taustaa

When I let go of what I am, I become what I might be (Lao Tzu)

Kiemurtelen aina, kun minulta kysytään kauanko olen harrastanut taijia. Tunnen että sillä punnitaan jotenkin osaamistasoa ja määrällisesti on vaikea kuvata mitä laji on minulle antanut. Siinä missä yksi saavuttaa vuodessa huikeat tulokset, voi joku toinen vielä vuosienkin päästä harjoitella vielä perusasioita. No, tunnustan heti että minulle laji on vaikeimmista vaikein. Ehkä siksi olenkin jäänyt sen pariin, välillä itkien kotimatkalla epäonnistumisia ja ylitsepääsemättömän tuntuisia haasteita, välillä nauttien kun elämä avautuu kauniina ja tunnen olevani osa kaikkeutta. Monet omaksuvat liikkeet tuosta vaan, itse edustan ääripäätä epäliikunnallisena ja multihitaasti oppivana. Siunattu erilaisuus joo, mutta kyllähän tällainen vastaanottavuuden kirjo asettaa valtavia haasteita myös ohjaajille.

”Piiska”

ei mikään tyylipuhdas asento, liikkeen hienosäätö oli mahdottoman hankalaa kun toteutin kuvat itselaukaisimella ja juoksemalla kuva-alalle. Helpompi olisi ollut pitää laukaisinta kädessä, mutta se näytti todella hoopolta.

Kysymys jota en koskaan kuule (koska vastaan siihen aina samalla kun kysytään mitä harrastan), että mitä se taiji oikein on? ”Se on semmoista liikemeditaatiota.” Jos koen että kysyjää oikeasti kiinnostaa saatan jatkaa: ”Taiji on vanha kiinalainen martial arts -laji, jossa kukin raaja tekee omaa juttuansa erilaisissa liikesarjoissa. Hirmuisen vaikeaa!” Sanoessani näin, kuulen taijin esi-isien kääntyvään haudoissaan raskaasti huokaisten, joten tulevien viikkojen aikana koetan paikata tilanteen kertomalla omia tunnelmiani ja kokemuksiani taijin harrastajana. Liikkeet ovat vain pieni osa lajia, muodon sisään (osin näkymättömiin) kätkeytyy lukematon määrä osa-alueita, joiden nyansseihin vaaditaan paljon paljon harjoittelua (mestaritasoon sensemmoiset kolme ihmisikää). Haastattelen tähän blogiin myös lajitovereitani ja ohjaajia, sekä koetan visuaalisesti tuoda esiin asioita, joille ei oikein ole vastinetta sanojen maailmassa.

Jo pelkkä lajin nimi on jännä, sen näkee kirjoitettavan eri tavoin. Ekoina vuosina harrastukseni oli tai chi, mutta sitten vakiintui (Jyväskyläläiseen Jigotai-jaostoon liittymiseni myötä) Suomessa enemmän käytetty taiji-termi. Taijiquan on kiinaa ja tarkoittaa taistelutaitoa, mutta osa harrastajista kiinnostuu lajista sen terveysvaikutusten myötä. Karvas totuus on, että me suomalaiset emme vielä olleet kunnolla laskeutuneet puista, kun kiinalaiset jo kehittivät meridiaaneja avaavia harjoituksia.  Taistelutaitoja eniten liippaavat pariharjoitteet eivät ole koskaan olleet oman kiinnostukseni kohteena, mutta kohteliaasti olen niitä kumminkin kokeillut. Jokainen taijiliike on variaatio jostain itsepuolustuksen taktiikasta, esim. isku, torjunta, veto, painaminen, halkaisu. Näistä voisi kertoilla varmastikin lisää jatkossa.

Taiji-kuvio on tuttu länsimaissakin, edustaen alati muuttuvaa tasapainoa eri vastavoimien välillä. Karkeasti yksinkertaistaen taijiharjoitus onkin tyhjän ja täyden välistä vuorovaikutusta. Tyhjä ollen absoluutti, kaiken takana oleva tyhjyys ja tasapaino (vaiko kaaos, kuka tietää), josta ilmenee aineellisessa maailmassamme toimintana näkyvä energia. Kosmoksen lainalaisuuksien mukaisesti ensin tulee aikomus, sitten vasta materiassa näkyvä liike. Energia (Chi) virtaa sinne, minne sen ohjaamme. Hyvin varhaisessa vaiheessa sain maistiaisia lajin syvälle ulottuvista vaikutuksista; en oikein osaa sitä sanoiksi pukea muuten, kuin että tuntui että löysin yhteyden myös vasempaan puoleeni :´D

Taijissa onkin sekä ”tyhjän käden” liikesarjoja, että asesarjoja (joista itse tykkään tehdä miekkaa ja viuhkaa). Sitten on vielä erilaisia wanhojen kiinalaisten sukukuntien muotoilemia tyylisuuntia, joista Yang ja Chen löytyvät omasta harjoitusohjelmastani. Pähkinänkuoreen muotoiltuna: Chen on energioiltaan erilainen ja sisältää nopeampia liikkeitä kuin Yang-tyyli. Muista tyyleistä en tiedä yhtikäs mitään, joskin välillä ohjaaja saattaa huomauttaa jonkin tietyn opeteltavan liikkeen olevan Wu-tyylistä. Olen myös tietoisesti rajannut harjoiteltavien sarjojen määrää, kun on tätä muutakin elämää elettävänä, henkilökohtaisesti tykkään mieluummin opetella jonkun sarjan syvemmin, kuin monta sarjaa kevyemmin. 

Koen, että taijin kautta kiinnityn tietoisesti maailmankaikkeuteen. Enkä yhtään sen vähempää. Harjoittelemalla opin tunnistamaan elämänenergian ja hakemaan tasapainoa niin keholle kuin siinä matkaavalle mielellenikin. Kiitos ja kumarrus kärsivällisille shifuille, ohjaajille ja lajin harrastajille tämän upean ja monipuolisen lajin opettamisesta. Aloittelija ei voi oppia taijia ilman fyysistä kontaktia, eli videolta ei oppi siirry harjoittelijaan. Säännölliset treenit ja ohjaajien korvaamaton apu takaavat, että harjoitus menee oikeaan suuntaan. Lisäksi kotona voi harjoitella pienessäkin tilassa ainakin liikesarjan osia tai siirtymiä, ja silloin toki voi videolta tarkistaa treeneissä läpikäytyjä asioita. 

Entisenä joogaajana pidän aina huolen, että en syö raskaasti tai juuri ennen treeniä. Myöskään nälkäisenä ei ole hyvä harjoitella. Toisin kuin joogassa, taijiharjoituksen lomassa saa juoda vettä. Kilahdin aikoinaan niin suurella intensiteetillä joogamaailmaan, että kohtalo päätti vähemmän lempeästi selkäni rikkomalla siirtää minut pois täydellisestä muun elämän hylkäämisestä. (selvyyden vuoksi sanottakoon etten usko että jooga oli syynä rampautumiseeni, mutta en koskaan pystynyt enää palaamaan lajin pariin). Uutta lajia etsiessäni valitsin kultaisen keskitien, hyvin rauhallisen mutta sinnikkään harjoittelurytmin. Siinä missä nuorena ja hyvässä fyysisessä kunnossa harjoittelin päivittäin, nyt harjoitustahti on vakiintunut kolmesti viikossa tehtävään treeniin, parisen tuntia kerrallaan. Lajien eroavaisuuksia etsiville kerrottakoon että taiji ja chikung tehdään seisten, liike on virtaavaa ja mielestäni (karkeasti erotellen) huomattavasti vähemmän fyysisesti haastavaa kuin astangajooga. Taijin vaativuus tulee liikesarjojen opettelusta ja sitten tie onkin auki koko lopun ikää kehittyä sisäisissä liikahduksissa.

Viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä on mainittava vielä oleellinen osa taijiharjoittelua, nimittäin Chikung! Ah se on oikea superlatiivi mitä tulee mielen rauhoittumiseen ja hyvään oloon. Chikung tarkoittaa energiaharjoittelua, joten se on yläkäsite, jonka alle myös taijin voi lukea. Harjoitusten tavoite on mm avata meridiaaneja, sekä tasapainottaa ja vahvistaa omaa elinvoimaa. Siinä hengitys on (ainakin itselle) vielä isommassa roolissa kuin taijissa. Erilaisia chikung-sarjoja on lukemattomia, mutta niistäkin olen valinnut arkeeni vain muutamia (Ba duan jin, Ma wang dui, Wu Qin Xi (tuttavallisemmin viiden eläimen leikki), Yi jin jing, Dragon&Tiger). Ja jepjep, tämänkin voi kirjoittaa qigong, ota näistä nyt sitten selvä. Mahtavaa on, että Chikung-harjoituksia voi oppia nopeallakin aikajänteellä, tehdä vaan ohjaajan mallin mukaisesti ja muotokieli on vähemmän kurinalaista kuin taijissa. Harjoitukset johtavat hyvällä tavalla egon pienenemiseen, sillä jos ei keskity liikesarjaan, vaan herpaantuu pohtimaan niitänäitä, seurauksena oma harjoitus hajoaa välittömästi atomeiksi. Kutsun itse joitain liikkeitä egontappajiksi; Jos ego on saanut vallan, on äärimmäisen vaikea muuttua harjoituksessa apinaksi. Karhu nyt vielä menee, onhan se nyt tosi symppis, kun läntystää ja hieroo mahaansa. Kauriskin on siro ja kestävä, vaikkakin säikky, mutta että haluta olla apina? Näihin mietteisiin, ensi kertaan.

https://jigotaitaiji.blogspot.com/

One thought on “Taustaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s