Paikallaan seisomisen voidaan sanoa olevan polku itsensä löytämiseen, sillä siinä tapahtuu paljon sen kummemmin yrittämättä. Tarmo Hakkarainen käyttää tästä termiä ”staattinen chi kung” kirjassaan Polku sisäiseen harjoitukseen ((lämmin lukusuositus!))

Olen seisoskellut itse harjoitusmielessä vain todella harvakseltaan, nopealla matematiikalla vain muutamia kertoja vuodessa. Koskapa mieli vastustaa usein itselle hyvää tekeviä asioita, aion ottaa seisomisesta haasteen ja raportoida tuntemuksia tänne. Osaan jo nyt vajavaisella kokemuksella kertoa, että näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta kyseessä on suuri harjoitus. Fyysinen rankkuus näyttäytyy kipuina, kun emme vielä osaa päästää irti turhasta jännityksestä. Myös mieli on varsinainen hokkuspokkusten temmellyskenttä, joka haluaa luovuttaa epämukavaksi muuttuvasta asennosta ja viedä sinut lukemattomien päivänpolttavien asioiden pariin.

Päivittäisellä harjoittamisella oman edistymisen pitäisi olla huomattava ja sen verran palkitseva, että viitsii jatkaa. Harjoituksen päämäärä on houkutteleva; tukosten vapauttaminen pitäisi tuntua rentoutena myös omassa taijitreenissä. Itselle tuntuu tärkeimmältä hahmottaa, että mikä on se intensiteetti, kun puhutaan rentoudesta fyysisen harjoituksen yhteydessä. Eli ei saa rentouttaa liikaa tai liian vähän. Ei käyttää liikaa voimaa eikä liian vähän. Tuntuu että taijin parissa tähän opetteluun on jo mennyt puoli ihmisikää. 

Ennen seisoskelua kannattaa lämmitellä kehoa, vaikkapa heiluttelemalla ja hytkyttelemällä.  Lähtötilanne (naisilla) on lantionlevyinen haara-asento, polvet viedään hieman koukkuun, että tulee pieni kulma lantioon (lukkosuoraa linjaamista ei lajissa tunneta). Virheet asennossa kostautuvat ja takakenossa seisominen on pahinta. Häntäluuta on vietävä hieman torson alle, jotta alaselkä rentoutuu.

Itse vein vuosikausia asentoa taijitreenissä muutaman millin liikaa, mutta tilanne helpottui, kun ymmärsin liioittelevani lantion kippaamista. Eli hienosäädöstä on todellakin kyse. Takamusta ei myöskään kannata viedä pitkälle, mikä tapahtuu helpommin, jos vajoaa asennossa syvemmälle. Kieli lepää etuhampaiden takana kuten harjoituksissa aina muutenkin: koko keho valuu raskaasti alaspäin, vain päälaki on kevyt ja niska rento. Raskaat jalat tuovat tunteen, että jaloista kasvaa juuria, jotka maadoittavat meidät Maan painovoiman vetäminä. Kyynärpäät osoittavat alaviistoon mutta kädet muodostavat kaaren. ”Pallot kainaloissa” varmistavat energian virtaamisen vapaasti. Sormet eivät kosketa toisiinsa, peukalo on auki ja pikkusormet kääntyvät hiukan lähimmäksi itseä kuin muut sormet.

Hengitykseen keskittyminen saattaa aiheuttaa jännitystä, samaten liika innokkuus saada chi-kokemuksia on haitaksi. Tähän pätee vanha viisaus; älä odota mitään mutta ole valmis kaikkeen. Next level -tavoite olisi olla miettimättä yhtään mitään. Ylipäätään kaikki yrittäminen ja suorittaminen on syytä hylätä ja keskittyä vaan olemaan. Paras ja mieliinjäävin neuvo on ollut keskittyä ”sisäiseen hymyyn”. Mielikuvana se on positiivinen ja tarpeeksi epämääräinen 🙂

Itse aion käyttää vartin seisoskeluun päivittäin, ainakin alkajaisiksi. Heitän haasteen myös muille jaostomme treenaajille, koska kokemukset ja vaikutukset lienevät tässäkin lajissa yksilöllisiä ja niistä olisi hienoa kuulla.

Oikeastaan kehon raskaudessa ei ole kyse mielikuvasta vaan siitä että jalkojen kudokset todella tuntuvat valuvan alaspäin, kun ne viimein oppii rentouttamaan. Itse koin vuosien treenaamisen jälkeen ahaa-elämyksen tässä suhteessa. Kuvailin ihastuneena tunnetta ääneensanoen ”tuntuu että opin juuri seisomaan!”Jalkojen kautta olemme yhteydessä maahan ja päälaen nosteen kautta taivaaseen, vanha kunnon materia – aineettomuus -kombo ja ihminen siinä välissä, välittäjäaineena pohtimassa osaansa. Ideana seisomameditaatiossa on saavuttaa rentoutunut tila, sillä jos sitä ei pysty saavuttamaan paikallaan, ei se onnistu oikein liikkeen kauttakaan.

Salaisuus voi piillä myös kua-alueen ja kasvojen rentouttamisessa, sekä mielikuvassa, jossa luut pysyvät paikoillaan mutta pehmytkudokset valuvat alaspäin. Itse koen että jo aivan alkuun taijin periaatteista opituissa säännöissä ovat suurimmat totuudet; pään pitäminen kevyenä tekee asennosta selkeästi vapaamman. Maan energiat tuntuvat pitävät liiaksi otteessaan, jos ei muista päälaen nostetta kohti korkeuksia.