esittelyssä ohjaajamme

Lajin pariin voi tulla mitä erilaisimmista syistä, mutta ehkä suurempi merkitys on sillä, ketkä lajin pariin jäävät. Ohjaajamme Matti-Aleksis Hakala aloitti treenaamaan taijia vuonna 1998, koska hän omien sanojensa mukaan halusi harrastaa taistelulajia, ”jossa ei tulisi kuuma”. Matti jatkaa, että taiji ei ole helppo laji, vaan haastaa harrastajansa ja ”siinä on jännällä tavalla eri lähtökohdat kuin normilajeissa. Eli ei mikään aerobic-laji, vaan psykofyysinen kokonaisuus korostuu”. Muutamassa vuodessa Matti siirtyi myös ohjaamaan lajia. Hän kertoo tämän auttavan jäsentämään ja selkeyttämään omaakin harjoitusta, kun täytyy miettiä yksityiskohtia tarkemmin. Vanha viisaus onkin että opit parhaiten kun opetat asian muille.

Mikä sitten on saanut pysymään harrastuksen parissa näin pitkään?

”Taijityyliin on mukava liikkua ja lisäksi saa hyviä fiboja”, vastaa Matti ja jatkaa että sarjojen opetteluun on hyväksi kohtalainen liikemuisti.

Matti on monien muiden tapaan lähtenyt lajissa liikkeelle 24-liikesarjalla. Ensimmäisenä asesarjana oli 32-miekka. Asesarjojen monimutkaisempi jalkatekniikka ja aseen hallinnan mukaanaantuoma ylimääräinen elementti lisäävät haastetasoa. Laji tarjoaa lukuisia eri mahdollisuuksia ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat eri aikoina. Kokeilussa on tällä hetkellä kiinalaisen keppisarjan perustekniikka ja 18-liikkeen keppisarja.

Matti on selvitellyt taustoja kepin käytölle; historiallisesti sen juuret löytyvät silkkitieltä, jossa se oli karavaanien työkalu: kävelykeppinä, tavaroiden kantamiseen, eläinten ohjaamiseen ja turvaksi villieläimiltä ja rosmoilta. Kepin pituus vaihtelee rintakehän alaosasta kainaloon asti, eräs mitta on noin 13 kämmenen leveyttä. Tyypillinen pituus on 120cm ja paksuus 2-2,5cm, joten se on kätevä roudata verrattuna pidempiin keppeihin. Keppi on myös helppo hankkia. Tämän me treenaajat totesimme, kun Matti osti rautakaupasta useampia harjanvarsia ja lyhensi ne treenaajien käyttöön sopivan mittaisiksi.

Kepin etuja on myös että se on monipuolinen (yhdistää tekniikoita lyhyemmiltä ja pidemmiltä aseilta, kuten sapelilta, miekalta ja keihäältä). Harjoittelu on symmetristä, sisältäen vaihtuvia otteita, liukuja jne. Taistelussa (lähietäisyydellä sekä kauempaa) etuina nopea ja jatkuva nopea liike, sekä yllättävät kulmat. Perustekniikoita on useita, löytyy niin paikallaan kuin kävelynä tehtäviä, sekä lyhyitä komboja.  Harjoittelu kehittää koordinaatiota ja toimii hyvänä hartiajumppana, sekä (kuten aseilla muutenkin) voimaharjoitteluna. Matti toteaa että ”Huvin vuoksi on kokeiltu, ihmiset ihan tykänneet, vähän niinkuin keppijumppaa asenteella”. Hän toteaa että myös chikungissa löytyy keppisarja, mutta sitä ei vielä ole tehty. Matin eniten harjoittelemiin sarjoihin kuuluvat mm

  • Yang-tyylin 24-liikkeen ja 40-liikkeen sarjat
  • Chen-tyylin 56-liikkeen kilpasarja
  • eri tyylien 42-liikkeen kilpasarjat
  • lisäksi myös muita sarjoja, esim. parisarjat
  • esimerkkeinä aseista viuhkaa, miekkaa, sapelia

Qigong-puolella harjoitteluun kuuluu Chinese Health Qigong Associationin standardoimia sarjoja, kuten Ba Duan Jin, Ma Wang Dui, Yi Jin Jing, Da Wu sekä Wu Qin Xi.

Mitä tapahtuu kun et tee mitään -Seisomaharjoittelu

Puiden halaaminen on leimattu yleisessä keskustelussa höpsismiksi. Syystä, jota en tiedä, minun elämässäni puut ovat kummallisen suuressa arvossa. Halailen puita siis toisinaan oikeastikin, mutta seuraavassa myös kuvitteellisella tasolla.

Zhangzuang tarkoittaa seisomisharjoittelua, joka ulospäin saattaa näyttää mm. siltä, kuin halaisi näkymätöntä puuta.

Paikallaan seisomisen voidaan sanoa olevan polku itsensä löytämiseen, sillä siinä tapahtuu paljon sen kummemmin yrittämättä. Tarmo Hakkarainen käyttää tästä termiä ”staattinen chi kung” kirjassaan Polku sisäiseen harjoitukseen ((lämmin lukusuositus!))

Olen seisoskellut itse harjoitusmielessä vain todella harvakseltaan, nopealla matematiikalla vain muutamia kertoja vuodessa. Koskapa mieli vastustaa usein itselle hyvää tekeviä asioita, aion ottaa seisomisesta haasteen ja raportoida tuntemuksia tänne. Osaan jo nyt vajavaisella kokemuksella kertoa, että näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta kyseessä on suuri harjoitus. Fyysinen rankkuus näyttäytyy kipuina, kun emme vielä osaa päästää irti turhasta jännityksestä. Myös mieli on varsinainen hokkuspokkusten temmellyskenttä, joka haluaa luovuttaa epämukavaksi muuttuvasta asennosta ja viedä sinut lukemattomien päivänpolttavien asioiden pariin.

Päivittäisellä harjoittamisella oman edistymisen pitäisi olla huomattava ja sen verran palkitseva, että viitsii jatkaa. Harjoituksen päämäärä on houkutteleva; tukosten vapauttaminen pitäisi tuntua rentoutena myös omassa taijitreenissä. Itselle tuntuu tärkeimmältä hahmottaa, että mikä on se intensiteetti, kun puhutaan rentoudesta fyysisen harjoituksen yhteydessä. Eli ei saa rentouttaa liikaa tai liian vähän. Ei käyttää liikaa voimaa eikä liian vähän. Tuntuu että taijin parissa tähän opetteluun on jo mennyt puoli ihmisikää. 

Seisomaharjoittelussa on eri tyylisuuntia, mutta luonnehdin tässä itselleni opetetun ja hyväksi havaitun mallin; Alkuun ohjaajan kannattaa tarkistaa asento, jotta seisoskelija osaa löytää siihen omin neuvoin.

Ennen seisoskelua kannattaa lämmitellä kehoa, vaikkapa heiluttelemalla ja hytkyttelemällä.  Lähtötilanne (naisilla) on lantionlevyinen haara-asento, polvet viedään hieman koukkuun, että tulee pieni kulma lantioon (lukkosuoraa linjaamista ei lajissa tunneta). Virheet asennossa kostautuvat ja takakenossa seisominen on pahinta. Häntäluuta on vietävä hieman torson alle, jotta alaselkä rentoutuu.

Itse vein vuosikausia asentoa taijitreenissä muutaman millin liikaa, mutta tilanne helpottui, kun ymmärsin liioittelevani lantion kippaamista. Eli hienosäädöstä on todellakin kyse. Takamusta ei myöskään kannata viedä pitkälle, mikä tapahtuu helpommin, jos vajoaa asennossa syvemmälle. Kieli lepää etuhampaiden takana kuten harjoituksissa aina muutenkin: koko keho valuu raskaasti alaspäin, vain päälaki on kevyt ja niska rento. Raskaat jalat tuovat tunteen, että jaloista kasvaa juuria, jotka maadoittavat meidät Maan painovoiman vetäminä. Kyynärpäät osoittavat alaviistoon mutta kädet muodostavat kaaren. ”Pallot kainaloissa” varmistavat energian virtaamisen vapaasti. Sormet eivät kosketa toisiinsa, peukalo on auki ja pikkusormet kääntyvät hiukan lähimmäksi itseä kuin muut sormet.

Hengitykseen keskittyminen saattaa aiheuttaa jännitystä, samaten liika innokkuus saada chi-kokemuksia on haitaksi. Tähän pätee vanha viisaus; älä odota mitään mutta ole valmis kaikkeen. Next level -tavoite olisi olla miettimättä yhtään mitään. Ylipäätään kaikki yrittäminen ja suorittaminen on syytä hylätä ja keskittyä vaan olemaan. Paras ja mieliinjäävin neuvo on ollut keskittyä ”sisäiseen hymyyn”. Mielikuvana se on positiivinen ja tarpeeksi epämääräinen 🙂

Kroppa mukautuu nopeasti ja saa juonen päästä kiinni säännöllisellä harjoittelulla. Aluksi harjoittelu on epämukavaa kärvistelyä, joskin se kasvattaa stressinsietokykyä. Kaikenmoiset harjoituksen alkuvaiheen kolotukset johtuvat siitä, että kroppa tasapainottaa virheasentoja ja tukoksia, näiden pitäisi mennä ohi parissa viikossa. 

Päivien kuluessa tasapainoon palaaminen on nopeampaa. Suositus lienee 20-30min päivässä ja jonkun mukaan ideaali olisi kaksikin tuntia, mutta kultainen keskitie lienee tässäkin kohdallaan.

Itse aion käyttää vartin seisoskeluun päivittäin, ainakin alkajaisiksi. Heitän haasteen myös muille jaostomme treenaajille, koska kokemukset ja vaikutukset lienevät tässäkin lajissa yksilöllisiä ja niistä olisi hienoa kuulla.

Oikeastaan kehon raskaudessa ei ole kyse mielikuvasta vaan siitä että jalkojen kudokset todella tuntuvat valuvan alaspäin, kun ne viimein oppii rentouttamaan. Itse koin vuosien treenaamisen jälkeen ahaa-elämyksen tässä suhteessa. Kuvailin ihastuneena tunnetta ääneensanoen ”tuntuu että opin juuri seisomaan!”Jalkojen kautta olemme yhteydessä maahan ja päälaen nosteen kautta taivaaseen, vanha kunnon materia – aineettomuus -kombo ja ihminen siinä välissä, välittäjäaineena pohtimassa osaansa. Ideana seisomameditaatiossa on saavuttaa rentoutunut tila, sillä jos sitä ei pysty saavuttamaan paikallaan, ei se onnistu oikein liikkeen kauttakaan.

Salaisuus voi piillä myös kua-alueen ja kasvojen rentouttamisessa, sekä mielikuvassa, jossa luut pysyvät paikoillaan mutta pehmytkudokset valuvat alaspäin. Itse koen että jo aivan alkuun taijin periaatteista opituissa säännöissä ovat suurimmat totuudet; pään pitäminen kevyenä tekee asennosta selkeästi vapaamman. Maan energiat tuntuvat pitävät liiaksi otteessaan, jos ei muista päälaen nostetta kohti korkeuksia. 

“If you can empty your mind of all thoughts
your heart will embrace the tranquility of peace.
Watch the workings of all of creation,
but contemplate their return to the source.”

Tao Te Ching, verse 16

Taustaa

Kiemurtelen aina, kun minulta kysytään kauanko olen harrastanut taijia. Tunnen että sillä punnitaan jotenkin osaamistasoa ja määrällisesti on vaikea kuvata mitä laji on minulle antanut. Siinä missä yksi saavuttaa vuodessa huikeat tulokset, voi joku toinen vielä vuosienkin päästä harjoitella vielä perusasioita. No, tunnustan heti että minulle laji on vaikeimmista vaikein. Ehkä siksi olenkin jäänyt sen pariin, välillä itkien kotimatkalla epäonnistumisia ja ylitsepääsemättömän tuntuisia haasteita, välillä nauttien kun elämä avautuu kauniina ja tunnen olevani osa kaikkeutta. Monet omaksuvat liikkeet tuosta vaan, itse edustan ääripäätä epäliikunnallisena ja multihitaasti oppivana. Siunattu erilaisuus joo, mutta kyllähän tällainen vastaanottavuuden kirjo asettaa valtavia haasteita myös ohjaajille.

”Piiska”

ei mikään tyylipuhdas asento, liikkeen hienosäätö oli mahdottoman hankalaa kun toteutin kuvat itselaukaisimella ja juoksemalla kuva-alalle. Helpompi olisi ollut pitää laukaisinta kädessä, mutta se näytti todella hoopolta.

Kysymys jota en koskaan kuule (koska vastaan siihen aina samalla kun kysytään mitä harrastan), että mitä se taiji oikein on? ”Se on semmoista liikemeditaatiota.” Jos koen että kysyjää oikeasti kiinnostaa saatan jatkaa: ”Taiji on vanha kiinalainen martial arts -laji, jossa kukin raaja tekee omaa juttuansa erilaisissa liikesarjoissa. Hirmuisen vaikeaa!” Sanoessani näin, kuulen taijin esi-isien kääntyvään haudoissaan raskaasti huokaisten, joten tulevien viikkojen aikana koetan paikata tilanteen kertomalla omia tunnelmiani ja kokemuksiani taijin harrastajana. Liikkeet ovat vain pieni osa lajia, muodon sisään (osin näkymättömiin) kätkeytyy lukematon määrä osa-alueita, joiden nyansseihin vaaditaan paljon paljon harjoittelua (mestaritasoon sensemmoiset kolme ihmisikää). Haastattelen tähän blogiin myös lajitovereitani ja ohjaajia, sekä koetan visuaalisesti tuoda esiin asioita, joille ei oikein ole vastinetta sanojen maailmassa.

Jo pelkkä lajin nimi on jännä, sen näkee kirjoitettavan eri tavoin. Ekoina vuosina harrastukseni oli tai chi, mutta sitten vakiintui (Jyväskyläläiseen Jigotai-jaostoon liittymiseni myötä) Suomessa enemmän käytetty taiji-termi. Taijiquan on kiinaa ja tarkoittaa taistelutaitoa, mutta osa harrastajista kiinnostuu lajista sen terveysvaikutusten myötä. Karvas totuus on, että me suomalaiset emme vielä olleet kunnolla laskeutuneet puista, kun kiinalaiset jo kehittivät meridiaaneja avaavia harjoituksia.  Taistelutaitoja eniten liippaavat pariharjoitteet eivät ole koskaan olleet oman kiinnostukseni kohteena, mutta kohteliaasti olen niitä kumminkin kokeillut. Jokainen taijiliike on variaatio jostain itsepuolustuksen taktiikasta, esim. isku, torjunta, veto, painaminen, halkaisu. Näistä voisi kertoilla varmastikin lisää jatkossa.

Taiji-kuvio on tuttu länsimaissakin, edustaen alati muuttuvaa tasapainoa eri vastavoimien välillä. Karkeasti yksinkertaistaen taijiharjoitus onkin tyhjän ja täyden välistä vuorovaikutusta. Tyhjä ollen absoluutti, kaiken takana oleva tyhjyys ja tasapaino (vaiko kaaos, kuka tietää), josta ilmenee aineellisessa maailmassamme toimintana näkyvä energia. Kosmoksen lainalaisuuksien mukaisesti ensin tulee aikomus, sitten vasta materiassa näkyvä liike. Energia (Chi) virtaa sinne, minne sen ohjaamme. Hyvin varhaisessa vaiheessa sain maistiaisia lajin syvälle ulottuvista vaikutuksista; en oikein osaa sitä sanoiksi pukea muuten, kuin että tuntui että löysin yhteyden myös vasempaan puoleeni :´D

Taijissa onkin sekä ”tyhjän käden” liikesarjoja, että asesarjoja (joista itse tykkään tehdä miekkaa ja viuhkaa). Sitten on vielä erilaisia wanhojen kiinalaisten sukukuntien muotoilemia tyylisuuntia, joista Yang ja Chen löytyvät omasta harjoitusohjelmastani. Pähkinänkuoreen muotoiltuna: Chen on energioiltaan erilainen ja sisältää nopeampia liikkeitä kuin Yang-tyyli. Muista tyyleistä en tiedä yhtikäs mitään, joskin välillä ohjaaja saattaa huomauttaa jonkin tietyn opeteltavan liikkeen olevan Wu-tyylistä. Olen myös tietoisesti rajannut harjoiteltavien sarjojen määrää, kun on tätä muutakin elämää elettävänä, henkilökohtaisesti tykkään mieluummin opetella jonkun sarjan syvemmin, kuin monta sarjaa kevyemmin. 

Koen, että taijin kautta kiinnityn tietoisesti maailmankaikkeuteen. Enkä yhtään sen vähempää. Harjoittelemalla opin tunnistamaan elämänenergian ja hakemaan tasapainoa niin keholle kuin siinä matkaavalle mielellenikin. Kiitos ja kumarrus kärsivällisille shifuille, ohjaajille ja lajin harrastajille tämän upean ja monipuolisen lajin opettamisesta. Aloittelija ei voi oppia taijia ilman fyysistä kontaktia, eli videolta ei oppi siirry harjoittelijaan. Säännölliset treenit ja ohjaajien korvaamaton apu takaavat, että harjoitus menee oikeaan suuntaan. Lisäksi kotona voi harjoitella pienessäkin tilassa ainakin liikesarjan osia tai siirtymiä, ja silloin toki voi videolta tarkistaa treeneissä läpikäytyjä asioita. 

Entisenä joogaajana pidän aina huolen, että en syö raskaasti tai juuri ennen treeniä. Myöskään nälkäisenä ei ole hyvä harjoitella. Toisin kuin joogassa, taijiharjoituksen lomassa saa juoda vettä. Kilahdin aikoinaan niin suurella intensiteetillä joogamaailmaan, että kohtalo päätti vähemmän lempeästi selkäni rikkomalla siirtää minut pois täydellisestä muun elämän hylkäämisestä. (selvyyden vuoksi sanottakoon etten usko että jooga oli syynä rampautumiseeni, mutta en koskaan pystynyt enää palaamaan lajin pariin). Uutta lajia etsiessäni valitsin kultaisen keskitien, hyvin rauhallisen mutta sinnikkään harjoittelurytmin. Siinä missä nuorena ja hyvässä fyysisessä kunnossa harjoittelin päivittäin, nyt harjoitustahti on vakiintunut kolmesti viikossa tehtävään treeniin, parisen tuntia kerrallaan. Lajien eroavaisuuksia etsiville kerrottakoon että taiji ja chikung tehdään seisten, liike on virtaavaa ja mielestäni (karkeasti erotellen) huomattavasti vähemmän fyysisesti haastavaa kuin astangajooga. Taijin vaativuus tulee liikesarjojen opettelusta ja sitten tie onkin auki koko lopun ikää kehittyä sisäisissä liikahduksissa.

Viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä on mainittava vielä oleellinen osa taijiharjoittelua, nimittäin Chikung! Ah se on oikea superlatiivi mitä tulee mielen rauhoittumiseen ja hyvään oloon. Chikung tarkoittaa energiaharjoittelua, joten se on yläkäsite, jonka alle myös taijin voi lukea. Harjoitusten tavoite on mm avata meridiaaneja, sekä tasapainottaa ja vahvistaa omaa elinvoimaa. Siinä hengitys on (ainakin itselle) vielä isommassa roolissa kuin taijissa. Erilaisia chikung-sarjoja on lukemattomia, mutta niistäkin olen valinnut arkeeni vain muutamia (Ba duan jin, Ma wang dui, Wu Qin Xi (tuttavallisemmin viiden eläimen leikki), Yi jin jing, Dragon&Tiger). Ja jepjep, tämänkin voi kirjoittaa qigong, ota näistä nyt sitten selvä. Mahtavaa on, että Chikung-harjoituksia voi oppia nopeallakin aikajänteellä, tehdä vaan ohjaajan mallin mukaisesti ja muotokieli on vähemmän kurinalaista kuin taijissa. Harjoitukset johtavat hyvällä tavalla egon pienenemiseen, sillä jos ei keskity liikesarjaan, vaan herpaantuu pohtimaan niitänäitä, seurauksena oma harjoitus hajoaa välittömästi atomeiksi. Kutsun itse joitain liikkeitä egontappajiksi; Jos ego on saanut vallan, on äärimmäisen vaikea muuttua harjoituksessa apinaksi. Karhu nyt vielä menee, onhan se nyt tosi symppis, kun läntystää ja hieroo mahaansa. Kauriskin on siro ja kestävä, vaikkakin säikky, mutta että haluta olla apina? Näihin mietteisiin, ensi kertaan.